Synnytys nro 3

Palataan ajassa hieman taaksepäin ja saatte vähän kurkata kolmannen lapsemme syntymän ihmeeseen. 

Oli raskausviikot 39+1 menossa, kun alkoi supistella jatkuvasti. Supistelut ei ollut mitenkään kipeitä, mutta epämukavia ja niissä alkoi olla jo säännöllisyyttä. Touhuilin normaalisti lasten kanssa, enkä vielä viittinyt luoda korkeita pilvilinnoja synnytykseen lähtemisestä. 

Lapset sain kuta kuinkin yöunille, kun supistukset voimistui nopeasti. Mies nukkui autuaan tietämättönä vieressä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan.
Yö meni kellotellessa supistuksia, joiden väli pysyi 5-10 minuutissa. Kivut oli hyvin hallittavissa eikä kipulääkkeille ollut vielä tarvetta. 

Aamu valkeni ja mies lähti töihin opastamaan sijaista. Ajattelin, että hänellä menee ihan tunti-pari, mutta opastus venyikin yli nelituntiseksi. Aloin olla turhautunut. Vähitellen supistuksetkin hiipuivat ja soitin itkua tihrustaen miehelle, ettei tarvitse lähteä sairaalaan kun supistukset lopahti.

Lähdettiin matkaan, vaikka olinkin varma turhasta reissusta. Matkan aikana tuli ihan muutamia hentoisia supistuksia. Plääh.. Matkaa oli kuitenkin yli sata kilometriä.
Jännittynein mielin astelimme taas jo tutuksi tulleeseen synnytyssairaalan vastaanottoon. Iloinen kätilö toivotti meidät tervetulleeksi ja ohjasi tutkimushuoneeseen. 

Hetki makoiltiin käyrillä, eikä siihen piirtynyt supistuksia. Nauratti, tässä näit taas mies että turha reissu oli. 

Kätilö oli juuri kesälomilta palannut ja epäili hänen olevan vielä vähän lomahuumassa, kun teki sisätutkimusta. Ei tää voi olla totta, olet 6 cm auki joten siirrytään suoraan synnytyssaliin. Olin ihan ällikällä lyöty, en uskonut lainkaan että synnyttäisin kyseisellä reissulla. 

Saliin päästiin ennen puolta päivää. Iltapäivällä homma alkoi pikkuisen edetä, tyytyväisenä vielä pomputtelin jumppapallon päällä. Huomaamattani supistukset olivat tehneet työtään ja olin auennut jo 9 cm. Supistuksissa alkoi olla jo teräviä huippuja, joten koin tarpeelliseksi ottaa spinaalin, jotta sen vielä saisin. 

Spinaali vei täysin kivut pois. En tuntenut ponnistustarvetta, muuta kuin käyrää lukemalla. Aikaa ehti kulua liki kakskymmentä minuuttia, kun kuulin rakkaan neitimme ensiparkaisun. Miten ihana ääni tuo olikaan, ja on kyllä edelleenkin. Se tunne, mikä tulee kun vastasyntynyt nostetaan rinnallesi.. Sitä ei voi sanoin kuvailla. 

Tuosta hetkestä on kulunut melkein puoli vuotta. Joka päivä neiti opettaa meille jotain uutta ja ihanaa. On ihana heittäytyä lattian rajaan neidin kanssa ja siellä yhdessä hihitellä isompien sisarusten touhuille. <3

Lotta